Maaliskuu 2020 - paluumatka Suomeen

Elämme outoja aikoja. Päätimme lopulta lähteä omalla autollamme Nizzasta kohti kotia. Meillä oli oikein hyvä paikka asua, uima-allas, isot piha-alueet, joilla käyskennellä uimakautta odotellessa, joten paluu kotiin kaupunkiasuntoon ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Mutta pelkäsimme paluun hankaloituvan entisestään poikkeusolojen jatkuessa ehkä pitkällekin eteenpäin. Lähtö oli haikea, koska paluusta ei ole mitään tietoa, toivomme tietysti. Pikkukauppamme ehtivät jo tämän maaliskuun aikana tulla tutuiksi, kiitos heille, he huolehtivat meistä avuttomista ulkomaalaisista. Myös paikallinen suomalaisyhteisö on kullanarvoinen tällaisessa tilanteessa.

Ranskassa kaikkien pitää pysyä kotona, saat liikkua vain tietyissä ennalta määritellyissä tilanteissa. Liikkumista myös valvotaan, ravintolat, rannat, muut kaupat kuin apteekit ja ruokakaupat ovat suljettuja, ulkoilua koskevat tarkat säännökset, kuinka kauan ja kauas kotoa. Täytetty lappu, missä myös päivämäärä ja kellonaika, piti olla mukana.

 Meitä ei tarkastettu kertaakaan, mutta mehän kävimme vain autolla lähikaupoissamme ja ulkoilimme omalla pihalla. Kauppareissut tehtiin nekin aika harvoin, olimme 3 viikkoa käymättä isompaa kauppareissua ja sinä aikana 4-5 kertaa omissa kaupoissa, leipomo, lihakauppa ja Proxi, joka lähinnä vastaa meikäläistä pientä K-markettia. Jääkaappi oli enimmäkseen melko tyhjä ja muutkin varastot hupenivat. Pikkukaupassa ei tullut mieleenkään hamstrata, kauppa on elintärkeä alueen vanhemmille ihmisille. Arvelimme, että kahvi ei kuulu ranskalaisten hamstraamiin tuotteisiin, aina käydessämme otin yhden neljänneskilon paketin. Vessapaperista ilmeisesti tuli ihan yleismaailmallinen hitti, kaupassa oli lappu ”vain yksi pkt/asiakas” Paketissa on 6 hyvin pientä rullaa, joten ei se kovin kauaa riitä. Kanamunat oli myös säännösteltyjä, muuten ei näyttänyt olevan pulaa.

Lähdimme matkaan lauantai-aamuna klo 8, runsaasti evästä, vettä ja lämmintä vaatetta mukana. Moottoritien maksupaikalla oli poliisit, olimme tulostaneet laivalippujen tilausvahvistuksen ja he huiskauttivat meidät matkaan. Moottoritien varrella huoltoasemat olivat auki, bensaa sai kortilla, vessaan pääsi (erikoisjärjestelyjä, ulkokautta kiertäen yms.), kahvia ja pikku purtavaa sai ostaa mukaan. Matka joutui, koska liikennettä ei ollut. Tunnelma oli kuin heinäkuisena sunnuntaiaamuna Mannerheimintiellä. Lähellä Saksan rajaa oli poliiseja, mutta näkivät meidän Suomen rekkarit ja viittoivat vaan eteenpäin. Rajaa lähestyttäessä varoitettiin jonoista, mutta eipä kahdesta autosta jonoa syntynyt, molemmat tarkastettiin yhtä aikaa tarkastuspisteessä ja taas jatkettiin. Ainoa takaisku tuli Freiburgissa, josta oli varattu hotelli, mutta he sanoivat, etteivät saa ottaa turisteja, liikematkustajat olisivat päässeet. Ei muuta kun paanalle ja levähdysalueen parkkipaikalle nukkumaan autossa. Kävimme myös eräässä lähikylässä katsomassa majoitusta, hotelli oli suljettu, mutta siinä oli puhelinnumero, johon kehotettiin ottamaan yhteyttä hätätilanteessa. Arvelimme, että joku luova ratkaisu olisi voinut löytyä, mutta meillä siihen ei varsinaisesti ollut tarvetta.

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme aamun valjetessa matkaan, yksin saatiin pitkään ajella kolmikaistaista tietä. Rekat olivat parkeissa tien varressa ja muu liikenne mitätöntä. Saatiin aamukahvit ja croissantit, kylläpä kahvi maistui. Pohjoisessa satoikin sitten jo räntää, samantien oli ”winterdienst” pistetty liikenteeseen ja saimme oivan suolakylvyn. Räntäsade vaihtui auringonpaisteeksi ja ryhdyimme odottamaan laivan lähtöä, kapteeni huolehtii lopusta.

 

PS. Nyt olemme kotikaranteenissa, kapteeni ja miehistö hoiti hommat 100% ja  kotitonttu samoin, kaapit on täynnä ruokaa. Kiitos kaikille!

PS. PS. Nyt on aika pysyä kotona ja ajankuluksi muistella vanhoja matkoja. Meillä on matkapäiväkirjoja 70-luvulta alkaen, ja niistä voi löytyä mukavia Ranskan muistoja blogiinkin.  Kävihän toinen meistä Rivieralla ensimmäisen kerran jo vuonna 1967, ja vieläkin vanhempia muistoja löytyy  suvussa säilyneistä kirjeistä.