Brocin kyläjuhlat

Sunnuntaina lähdettiin sitten ajelemaan Varin rantaa pohjoiseen ja kiemuraista tietä lähes viiteensataan metriin merenpinnasta, jossa Le Brocin pieni kylä sijaitsee noin 35km päässä Nizzasta. Kipaa ahdisti taas mukavan kiemurainen tie, koska hänen mukaansa sadan metrin tiputuksien ja tien välillä ei ollut aina kaidetta. Kakkoskuskin jalkatilassa on sitten muka jarrun kohdalla painauma lattiassa. Sehän on vain ajotaidosta kiinni ja jostain muustakin, joka myöhemmin huomattiin. Tulimme kylään ja näimme kahden parkkipaikan opastuskyltit ja etsiessämme niitä ajoimme jo kyläjuhlapaikan pienen aukion ohi ja sitten ei ollutkaan takaisinpaluuta, vaan jouduimme pienen kylän vielä pienemmille kujille ja välillä peilit melkeinpä raapivat seiniä. No, päästiinhän sieltä ulos ja jälleen uusien kiemuroiden jälkeen takaisin Le Brociin. Nyt totesimme, että tie parkkipaikoille lähti juuri opasteiden kohdalta jyrkästi alaspäin. Ei oikein heti uskottu, että tie oli oikea, joskus on harhauduttu umpikujaan, josta poispääsy vaatiikin sitten erityistaitoja. Päästiinhän sitten t-risteydestä vasemmalle, kun hätäinen ranskalaisrouva sai peruutettua autonsa meitä päästämään jo pysähtyneen auton vierestä. Päätimme kokeilla ensin ylempää, jo selvästi kylän päätietä alempana sijaitsevaa parkkipaikkaa. Sitä alempi olisi ollut vielä syvemmällä petanki ja tenniskenttien vieressä. Siellähän sitten juuri yksi ranskalaisauto parkkeerasi viimeiselle vapaalle paikalle, joka  ei ollut invapaikka, nehän jököttävät joka puolelle maailmaa tyhjänä. Jäi nytkin tyhjäksi. Ei kun takaisin päin ja ihme tapahtui. Kadun varrella kahden auton ja kiviaidan vieressä oli vapaa ruutu. Kipa epäili sitä heti sakkopaikaksi, mutta kun kieltomerkkejä eikä invamerkkejä ollut, Kipa ulos ja minä ajoin niin lähelle kivimuuria kuin pääsin, sillä sekin katu oli kapea.
Sitten takaisin päin kävellen oletuksella, että jostain meni portaat kylän aukiolle. Löytyiväthän ne ja löytyi myös parkkihalli, jossa olisi ollut kaksi paikkaa vapaana, mutta meille kelpasi kadunvarsi. Portaita oli sitten jotain 50 ja 100 välillä, en laskenut, mutta kiipeämistä riitti. Ne tulivatkin ihan aukion laidalle, jossa jo soitti hanuristi, viulisti ja rumpua lyövä pillipiipari. Siellä meitä suomalaisia jo olikin ja lisää tuli, kun petankin pelaajat saapuivat sieltä alhaalta. Ei ollut mennyt aikataulut ihan putkeen, kun brocilaisia ei kuulunut. Pelasit keskenään, siis Suomi voitti. Torilla oli musiikin lisäksi pöytiä, joissa myytiin oliiviöljyä, tapenadeja, juustoja, hilloja, hunajaa, viiniä laseittain, karkkia, leipää, piirakoita ja sitten omantunnon mukaan maksettavaa grillattua leipää joka oli uitettu oliiviöljyssä ja valkosipulissa, siitä leivästä juhla oli saanut nimensä Brissauda, maittavaa. Söimme vain kolme palaa, sillä tiedossa oli vielä kylätalossa tarjottava buffee lounas, joka maksettiin myös omantunnon mukaan ja oli tarkoitettu meille suomalaisille ja joillekin brocilaisille. Nyt varmaankin joku ihmettelee, miksi suomalaisille. Jo muutamana vuotena on Rivieran Suomi-seuran porukka kutsuttu kyläjuhlaan, koska monta vuotta sitten suomalainen taidemaalari Anneli Palsa oli viettänyt useita kuukausia kylässä ja  maalannut kylän kappelin seinämaalaukset.
Lounaalla oli tarjolla viiniä, sipuli- ja pitsapiirakkaa, keitettyjä munia, joita oli ollut suomalainen avustaja kuorimassa, makkaraa ja endiivi salaattia, jossa oli mukana tietysti oliiviöljyä mutta myös juustonpalasia ja erilaisia pähkinöitä. Maistuvaa. Välillä soitti meidän sellomestarimme kaunista Bachia. Päätimme antaa pienen rahan puutteessa suuren rahan kassalippaaseen, joten Kirstikin uskalsi sitten ottaa muutaman lisälasillisen punaviiniä. Jälkiruoaksi oli torttua, jossa oli lehtimangoldia (ranskaksi blette, jonkinlainen salaatti, voi käyttää kuten pinaattia) ja pistaasinsiemeniä keitetty massaksi joka sitten oli sivelty tortunkuorien väliin noin puolen sentin kerrokseksi. Oli niin hyvää, että otin kaksi palaa. Vielä omenatorttu päälle ja olimme valmiit lähtemään. Huhu kertoo, että porukka oli lähtömme jälkeen pistänyt vielä tanssiksi sähköurkurin tahdissa. Takaisin Nizzaan meno samaa kiemuraista ja ilman kaiteita olevaa tietä kului mukavasti, kun kakkoskuski ei huomannut ollenkaan kiemuroita eikä puutteita kaiteissa, vaan pulisi niitä näitä tyytyväisenä päivään.     

Auton hakua

Saimme auton vasta lauantaina iltapäivällä, joten bussilla päärautatieasemalle, kuten luulimme. Kuski kuitenkin jätti meidät Gambettalle tunneliin, jossa päällä kulkivat niin Voie Mathis ylimpänä ja päärata alempana. Syynä ne pahuksen keltaliivit, jotka olivat terrorisoineet ja tuhonneet Ranskaa jo kait kymmenettä viikkoa. No, patikoimme nuo pari pysäkinväliä rautatieaseman Hertziin (ei ollut pitkä matka), jonka automaattiovi ei tavan mukaan auennutkaan kuin koputtamalla. Suomalaisrouvalta Hertzin tiskillä ihmettelimme, ettei ovet aukene meille ja missä ne keltaliivit ovat.  Vastaus oli, että kyllä  keltaliivit juuri olivat tässä  ja ovi oli liian herkkä, aukeni aina, kun joku kulki 100 metrin päässä ohi. Nyt täytyy tehdä apinatanssia oven edessä, jotta pääsee sisään. Emme tienneet apinatanssista, joten koputimme sivistyneesti. Seuraavalla kerralla tehdäänkin sitten performanssi. Auto on meille tuttu Citroen C4, mutta toinen kuin syksyllä, taitaa siis kääntyä yhtä heikosti. Kakkoskuski ei uskalla ajaa parkkihalleihin ollenkaan.

Ajettiin sitten meidän pieneen kauppakeskittymään, mutta olimme puoli tuntia aikaisessa, avaavat vasta neljältä. Sitten läheiseen Carrefouriin, jonka kortti on Kipan kännyssä, mutta ei nyt löytynyt, joten bonukset jäivät saamatta.  Kärry tuli kyllä täyteen. Kotimatkalla sitten poikkesimme kuitenkin lihakaupassamme, joka oli nyt auki, ja sieltä ostimme tuoreet lampaankyljykset. Lisukkeeksi kermamuhennettua pinaattia ja jälkiruuaksi vielä pienet lampaanjuustot, herkullista!

Takaisin Nizzaan

Helsinki-Vantaalla oli kuin Rivieran Suomi-seuran kokouksessa, poskipusuja vaihdettiin ja kerrottiin joulun kuulumiset. Yhdellä pariskunnalla Roquefort-juusto matkasi takaisin Nizzaan, olisiko tässä syntymässä uusi makunautinto, kahteen kertaan yli 10 kilometrin korkeuteen viety juusto. Tietänette  madeiraviinin laivauksen, englantilainen tilaaja pyysi viineilleen kuljetusreittiä, joka kulkee päiväntasaajan yli, koska oli havaittu viinin paranevan kuljetuksen aikana.  Lämpökäsittely opittiin siitä sitten tekemään ihan paikan päällä. Meillä oli laukussa vain jääkaapista tyhjennetyt rippeet. Turvatarkastuksessa nuori mies kysyi kohteliaasti, sopiiko, että hän kurkistaa laukkuun, arveli kyllä jo, että taitaa olla ruokia. Näin oli, ja sanoi sitten vielä ottavansa pyyhkäisynäytteen. Vähän kävi mielessä, mitä mahtaa löytyä yli 20 vuotta maailmaa reissanneesta laukusta, on ollut lähituntumassa ties mistä kotoisin olevien kaltaistensa maailmanmatkaajien kanssa, ja sanoinkin kaverille laukun olevan 21 vuotta vanha.

Pikkusen myöhässä oltiin Nizzassa, mutta se ei haitannut, olimmehan pelänneet pahempaa. Helsinkiin oli nimittäin luvattu armotonta lumipyryä, ja aamulla taksin tullessa harjasimmekin pienen polun ovelta kadun reunaan. Reunavalli oli niin iso, että taksi ajoi vähän eteenpäin, jotta päästiin pikkukengillä turvallisesti autoon. Lumisade oli vähäksi aikaa tauolla, ja kone pääsi lähtemään. Ehdin jo huolestua, emmekö menekään jäänesto-käsittelyyn, mutta kyllä vain, ja siinä taisi sitten kulua ylimääräistä aikaa. Isäntäväkemme tuli vastaan, ja ehdimme vielä muutamaa minuuttia vaille yhtä kauppaan ostamaan ruokaa.

Emäntä oli myös laittanut lämmityksen päälle, mutta 25 asteen sisälämpötilasta tulleina olimme selvästi viluisia ja huonosti nukutun yön jälkeinen väsymys ei tilaa parantanut. Ulkoilma sen sijaan tuntui mukavan lämpimältä auringon paistaessa. Nettiriippuvaisille oli myös jobinpostia, netti ei toimi. Ihan toimivaksi se 3 viikkoa sitten jäi, mutta jotain on sillä välin jossain tapahtunut. Henkalla on myös (vihdoinkin) uusi tabletti, ja jostain syystä siinä nyt sitten ei toimi lainkaan. Sähköpostiin siis ei päästä ja Hesarin näköislehteä ei voi lukea. Kuulemma datakiintiö täyttyy myös kovin nopeasti, joten toistaiseksi siis on vain odotettava.

Nettivika ei vielä ole selvinnyt, mutta tarmokkaasti asiaan tarttunut isäntäväkemme sai operaattorilta lainaksi boxin, jonka avulla pääsemme nettiin. Olemme siis täysin kotiutuneet, vielä auton haku ja päästään liikkeelle.