Sunnuntaina lähdettiin sitten ajelemaan Varin rantaa pohjoiseen ja kiemuraista tietä lähes viiteensataan metriin merenpinnasta, jossa Le Brocin pieni kylä sijaitsee noin 35km päässä Nizzasta. Kipaa ahdisti taas mukavan kiemurainen tie, koska hänen mukaansa sadan metrin tiputuksien ja tien välillä ei ollut aina kaidetta. Kakkoskuskin jalkatilassa on sitten muka jarrun kohdalla painauma lattiassa. Sehän on vain ajotaidosta kiinni ja jostain muustakin, joka myöhemmin huomattiin. Tulimme kylään ja näimme kahden parkkipaikan opastuskyltit ja etsiessämme niitä ajoimme jo kyläjuhlapaikan pienen aukion ohi ja sitten ei ollutkaan takaisinpaluuta, vaan jouduimme pienen kylän vielä pienemmille kujille ja välillä peilit melkeinpä raapivat seiniä. No, päästiinhän sieltä ulos ja jälleen uusien kiemuroiden jälkeen takaisin Le Brociin. Nyt totesimme, että tie parkkipaikoille lähti juuri opasteiden kohdalta jyrkästi alaspäin. Ei oikein heti uskottu, että tie oli oikea, joskus on harhauduttu umpikujaan, josta poispääsy vaatiikin sitten erityistaitoja. Päästiinhän sitten t-risteydestä vasemmalle, kun hätäinen ranskalaisrouva sai peruutettua autonsa meitä päästämään jo pysähtyneen auton vierestä. Päätimme kokeilla ensin ylempää, jo selvästi kylän päätietä alempana sijaitsevaa parkkipaikkaa. Sitä alempi olisi ollut vielä syvemmällä petanki ja tenniskenttien vieressä. Siellähän sitten juuri yksi ranskalaisauto parkkeerasi viimeiselle vapaalle paikalle, joka ei ollut invapaikka, nehän jököttävät joka puolelle maailmaa tyhjänä. Jäi nytkin tyhjäksi. Ei kun takaisin päin ja ihme tapahtui. Kadun varrella kahden auton ja kiviaidan vieressä oli vapaa ruutu. Kipa epäili sitä heti sakkopaikaksi, mutta kun kieltomerkkejä eikä invamerkkejä ollut, Kipa ulos ja minä ajoin niin lähelle kivimuuria kuin pääsin, sillä sekin katu oli kapea.
Sitten takaisin päin kävellen oletuksella, että jostain meni portaat kylän aukiolle. Löytyiväthän ne ja löytyi myös parkkihalli, jossa olisi ollut kaksi paikkaa vapaana, mutta meille kelpasi kadunvarsi. Portaita oli sitten jotain 50 ja 100 välillä, en laskenut, mutta kiipeämistä riitti. Ne tulivatkin ihan aukion laidalle, jossa jo soitti hanuristi, viulisti ja rumpua lyövä pillipiipari. Siellä meitä suomalaisia jo olikin ja lisää tuli, kun petankin pelaajat saapuivat sieltä alhaalta. Ei ollut mennyt aikataulut ihan putkeen, kun brocilaisia ei kuulunut. Pelasit keskenään, siis Suomi voitti. Torilla oli musiikin lisäksi pöytiä, joissa myytiin oliiviöljyä, tapenadeja, juustoja, hilloja, hunajaa, viiniä laseittain, karkkia, leipää, piirakoita ja sitten omantunnon mukaan maksettavaa grillattua leipää joka oli uitettu oliiviöljyssä ja valkosipulissa, siitä leivästä juhla oli saanut nimensä Brissauda, maittavaa. Söimme vain kolme palaa, sillä tiedossa oli vielä kylätalossa tarjottava buffee lounas, joka maksettiin myös omantunnon mukaan ja oli tarkoitettu meille suomalaisille ja joillekin brocilaisille. Nyt varmaankin joku ihmettelee, miksi suomalaisille. Jo muutamana vuotena on Rivieran Suomi-seuran porukka kutsuttu kyläjuhlaan, koska monta vuotta sitten suomalainen taidemaalari Anneli Palsa oli viettänyt useita kuukausia kylässä ja maalannut kylän kappelin seinämaalaukset.
Lounaalla oli tarjolla viiniä, sipuli- ja pitsapiirakkaa, keitettyjä munia, joita oli ollut suomalainen avustaja kuorimassa, makkaraa ja endiivi salaattia, jossa oli mukana tietysti oliiviöljyä mutta myös juustonpalasia ja erilaisia pähkinöitä. Maistuvaa. Välillä soitti meidän sellomestarimme kaunista Bachia. Päätimme antaa pienen rahan puutteessa suuren rahan kassalippaaseen, joten Kirstikin uskalsi sitten ottaa muutaman lisälasillisen punaviiniä. Jälkiruoaksi oli torttua, jossa oli lehtimangoldia (ranskaksi blette, jonkinlainen salaatti, voi käyttää kuten pinaattia) ja pistaasinsiemeniä keitetty massaksi joka sitten oli sivelty tortunkuorien väliin noin puolen sentin kerrokseksi. Oli niin hyvää, että otin kaksi palaa. Vielä omenatorttu päälle ja olimme valmiit lähtemään. Huhu kertoo, että porukka oli lähtömme jälkeen pistänyt vielä tanssiksi sähköurkurin tahdissa. Takaisin Nizzaan meno samaa kiemuraista ja ilman kaiteita olevaa tietä kului mukavasti, kun kakkoskuski ei huomannut ollenkaan kiemuroita eikä puutteita kaiteissa, vaan pulisi niitä näitä tyytyväisenä päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti