Retki Camarguen suistoalueelle

Rivieran Suomi-seuran retki suuntautui Camargueen oppaana meille jo tutuksi tullut Helena ja lähdimme innokkaina matkaan.   Olemme muinoin käyneet alueella, aikoinaan lensimme useampana vuonna Nizzaan, jossa odotti vuokra-auto ja sitten ajelimme ilman sen kummempia suunnitelmia ja reittejä karttaa apuna käyttäen kaksi viikkoa. Osuimme moniin mielenkiintoisiin paikkoihin, kartasta näkyi joku alue tai nimi, ja lähdettiin katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Retken kohteista ainakin Arles olisi tuttu ennestään ja myös Aigues Mortes, jonka muistimme muurien ympäröimänä kaupunkina keskellä ei mitään. Härät ja hevoset muistimme myös ja muistelimme ajelleemme yrttejä kasvavien peltojen poikki. Camarguen suola jäi silloin ostamatta, nyt olimme päättäneet korjata virheen.
Matkan ensimmäinen kohde oli Les-Baux-de-Provence, jossa söimme La Reine Jeannessa lounaan. Kaupunki on korkealla ja bussi vei meidät ihan portille, mutta hiukan jäi vielä kiivettävää. Arlesin muistimme siis hyvin, kiertokävelyllä nähtiin jälleen roomalaisareena ja aukio, jonka lähettyvillä muistelen muinoisen  hotellin olleen. Iltahämärissä aikoinaan kun tultiin, orientoituminen jäi puutteelliseksi, ja aamulla hämmästyin sanattomaksi, kun menin avaamaan ikkunaa ja huomasin sen olevan suoraan joelle.
Aigues Mortesissa seuran valitsema  hotelli oli kanavan varrella, siis Hotel Canal, erittäin hyvä valinta. Ystävällinen vastaanotto (olisiko se nyt ollut ranskalaisten "chaleureuse"), rauhalliset ja  siistit huoneet, aurinkoinen aamiainen, parkkitilaa pihalla. Hotellissa ei ole ravintolaa, mutta muurien ympäröimä kaupunki on muutaman minuutin kävelymatkan päässä ja hotelli auttaa sopivan ravintolan löytämisessä. Me tyydyimme vankan lounaan jälkeen läheisen kaupan eväisiin. Aamiaisen jälkeen lähdettiin viinin maisteluun, La Domaine Jarras-Listel, todella iso tila ja paljon viiniä. He kutsuvat viiniään nimellä "gris", siis ei valkoviiniä eikä roseeta eikä punaista vaan jotain muuta. Taitaisi sokkomaistiaisissa tulla kaikki vaihtoehdot käyttöön. No, ostettiin  laatikko kotiin viemiseksi, mukava yllätys kesävieraille.
Matka jatkui Saintes-Maries de la Mer - kaupunkiin, jossa pääruokanan Camarguen tyypillinen lihapata paikallisen riisin kanssa Abrivado- ravintolassa rantakadulla. Kaupunki näytti olevan täynnä ravintoloita sekä paikallisia tuotteita tarjoavia kauppoja. Menin yhteen suolaostoksilleni, sain ensimmäiseksi pikku pikarin pohjalla jotain juomaa. No, vilkasti se kaupankäyntiä sen verran, että otin parin suolapurkin lisäksi hunajaa, mutta kyllä turistisesonki täytyy olla paljon vilkkaampi, että kaupunki tulee toimeen.
Matkalla meitä suosi aurinkoinen sää, mutta kiusasi alueen tuuli, mistral, joka puhalsi armottomomasti. Varsinaisesti ei ollut kylmä (huom. päällä oli Islannista ostettu villatakki ja pipo), mutta tuuli riepotti ihan kaikkia ja kaikkea. Tuuli puhaltaa pitkin Rhonen laaksoa ja on myös todella kylmä.
Paluumatkalla bussissa alkoi sitten puhelin soida, kummityttö isänsä ja äitinsä kanssa oli tulossa Nizzaan, mutta se onkin jo toinen tarina.

Taksipalvelua turistille

Odotimme kummityttöä vanhempineen pääsiäiseksi Nizzaan, mutta emme päässeet heitä vastaan lentokentälle. Iskä arveli, että ehkä he  ottavat lentokentältä taksin, kun jotain matkatavaroitakin on ja osattaisiinkohan sitä  jäädä oikealla pysäkillä bussistakaan. Joo, ottakaa vaan, me ollaan seuran retkellä ja tavataan sitten myöhemmin illalla. No, puhelin soi, kun me istutaan bussissa paluumatkalla ja iskä ilmoittaa, että  Nizzassa  ollaan ja otetaan nyt taksi. Tuntia myöhemmin puhelin taas soi ja ilahtuneena kysyn, onko hotelli ok ja me ollaan varmaan noin  tunnin päästä kotona. 
 Iskä: Ei, me ei olla hotellilla, vaan taksikuski sanoi, että tässä on vähän ruuhkaa, kestää ainakin tunnin ja hän vie teidät tuonne juna-asemalle, siitä on  pari asemaväliä perille.
  Minä: Haloo, siis missä te olette??????
 Iskä: No täällä juna-asemalla, katsotaanpa, minkä niminen.
Pienen tavailun jälkeen päästään yhteisymmärrykseen, että asema on St Laurent-du-Var.
 Minä: Ei voi olla totta, on vienyt teidät kauemmaksi Nizzasta ja minulla ei ole mitään mielikuvaa juna-asemasta eikä busseista, jotka sieltä tulisivat Nizzaan, ja meiltä menee ainakin puolitoista tuntia, ennenkuin oltaisiin siellä. Ja junalla, okei, toki pääsee, mutta sitten pitää kuitenkin ottaa taksi tai bussi hotelliin.
 Iskä: No hän yrittää saada taksin täältä, ei he nyt tännekään halua jäädä.

Tuntia myöhemmin puhelin taas soi, ja nyt on perhe päässyt hotelliinsa. Me ollaan edelleen bussissa, nyt Antibesin kohdalla, ja sovitaan tapaaminen meidän lähiravintolassa. Kun jäädään bussista pois ja päästään ravintolan kohdalle, perhe siellä nälkäisenä odottaa. Asemalta oli löytynyt ystävällistä henkilökuntaa, joka oli saanut perheelle taksin. Taksi hotelliin maksoi 32 euroa, ihan ok, mutta lentokentältä otettu taksi maksoi 30 euroa ja kun lopputulos oli mikä oli, niin turistien huijaamistahan tämä on. Olisi kuski  jättänyt perheen  Promenadille bussipysäkille tai alunperin kehoittanut menemään lentokenttäbussiin, mutta viedä nyt ranskankieltä taitamattomat turistit St Laurent du Varin asemalle kuullostaa liki heitteillejätöltä. Tässä tapauksessa kyse oli  reippaista terveistä aikuisista ja teinitytöstä, entäpä vanhat/sairaat tai pikkulasten kanssa liikkuvat turistit?

Bussissa tapahtuu

Muutamat tuttavat ovat hiljattain joutuneet taskuvarkaiden uhriksi. Kuka täydessä bussissa, kuka rullaportaissa, mutta laukusta on hävinnyt  kukkaro. Miten kaikki oikein tapahtuu?  Tässä kertomus meidän matkasta seuran laululounaalle. Nousimme bussi nro kolmoseen Promenadilla, Henkka istui etuosassa olevaan yhden ihmisen penkkiin selkä menosúuntaan, Kipan jäädessä viereen seisomaan kasvot Henkkaan päin pitäen tiukasti kummallakin kädellä tangosta kiinni. Pieni litteä olkalaukku roikkui mahan päällä. Ei  ollut pienintäkään ajatusta, että joku haluaisi päästä  laukkuun käsiksi kun ei sinne edes mahdu mitään. Viereen asettui nainen, ja jotenkin kiinnitin huomiota siihen, että hän piti vasemmalla kädellä samasta tangosta kiinni kun minä ihan kosketustuntumassa.  Se tuntui hiukan oudolta ja kävi jopa mielessä, että sormukset ei nyt ihan helpolla sentään sormesta lähde. Katsoin naisen kättä ja huomasin, että naisella itselläänkin oli oikein sievä timantti sormessaan. Pelkkä sattuma siis, että käsi oli melkein minun käteni päällä. Toinen huomio hetken päästä, oikean olkapään tuntumassa naisella oli  aika iso litteä suorakaiteenmuotoinen laukku.  Tunsin  muutaman tönäisyn laukusta, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, bussi oli  täysi, ehkä hiukan kohensin asentoani tehdäkseni tilaa ja laukkuni roikkui sivummalla.  Mutta hiukan myöhemmin kyljessä tuntui selvästi sormet, iso laukku peitti näkyvyyden. Irrotin käteni tangosta ja  laukkunikin siirtyi enemmän eteen ja  huomaan, että vetoketju on auki. Okei, se saattoi hyvin olla unohtunut auki alunperinkin kun pysäkillä kaivoin lippua esiin,  tämä ei todista mitään. Siinä vetoketjua sulkiessani sen enempää naiseen vilkuilematta kysyin Henkalta, missä taskussa hänellä on lompakkonsa ja hän sanoi sen olevan vasemmassa, eli seinän puoleisessa taskussa, siis turvassa.  Kaivelin vähän laukkuani siirtäessäni  bussilipun taskustani  laukkuun ja tarkistin sisällön,  kaikki hyvin eli vilkas mielikuvitus oli tehnyt tepposet.  No, laukussa ei paljon mitään ollut, vähän setelirahaa ja papereita sivutaskussa ja pohjalla pikkurahakukkaro, kampa ja nenäliina. Nainen oli hätäilemättä ja  minua vilkuilematta siirtynyt keskiovelle ja tässä vaiheessa katsoin suoraan häneen päin, mutta hän ei edelleenkään kääntänyt päätään meidän suuntaan.  Oletin, että hän jää seuraavalla pysäkillä pois.  Mutta yhtäkkiä huomaankin hänellä olevan bussissa kaverin, he ovat yhdessä bussin keskiosassa, puhuvat jotain ja kumpikin kaivaa kartan esiin ja  he jäävät yhdessä pois bussista kartat käsissään.  Siis hetkinen, tuleeko kaksi turistinaista bussiin, asettuu aivan eri puolille bussia, eivät näytä olevan missään yhteydessä toisiinsa ja sitten yhtäkkiä siirtyvät vierekkäin,  kaivelevat laukkujaan ja hyppäävät pois bussista? Tuli vasta myöhemmin mieleen, että  ehkäpä kaikilla bussissa  ei ollut asiat yhtä hyvin kuin meillä, vaan olivat menettäneet omaisuuttaan.  Tai sitten kaikki on todellakin vain vilkkaan mielikuvituksen tuotosta.

Kissat ja koirat naapureina

Televisio-ohjelmassa väitettiin, että  Ranskan kotitalouksista peräti 48% :iin kuuluu ainakin yksi kissa. Meidän talon alakerrassa muutama vuosi sitten makoili terassilla pari kissaa ja sisäpihalla on nähty muutaman kerran kissa, joka arvattavasti asustelee jossain alakerran huoneistossa ja välillä livahtaa vähän seikkailemaan.  Talossa on loma-huoneistoja, joten ihan joka toisesta asunnosta kissaa ei  löydy, mutta muutama niitä pitäisi vielä olla lisää. Mutta eipä niitä siis juuri kuulu eikä näy. Paitsi viereisessä asunnossa asuva valkoinen kissa.  Kisulla on tapana ulkoilla parvekkeella, ja kerran palasimme nopeasti sisälle ja suljimme oven, kissa kun uteliaana kuikuili parvekkeen kaiteen yli meidän parvekkeelle ja pelkäsimme sen putoavan. Kuuli tietysti vierasta kieltä ja halusi vähän katsoa, millaista porukkaa naapurissa on. Tänään jostain kuului kovaäänistä naukumista, joka lakkasi, kun menin eteiseen. Arvasin, että kissa on rappukäytävässä. Käytävästä kissa ei oikein pääse mihinkään, portaikon ovi on kiinni, mutta jos joku tulee, kissa voi kyllä livahtaa ovesta, miksei hissiinkin. Me on nähty useasti kissa, kun naapurin ovesta kuljetaan, kissa on aina kurkistelemassa ovella. Päättelimme sen nyt livahtaneen huomaamatta ovesta ja jääneen rappuun. Kurkistin käytävään ja siellä kissa kurkisteli minua vähintään yhtä uteliaana, ei kuitenkaan yrittänyt lähteä  minnekään.  Rappu on aika kylmä, ja ajattelin olevan parasta soittaa naapurin ovikelloa, jotta kissa pääsisi sisään. Naapurista kuului puhetta, niinkuin joku puhuisi puhelimeen, ja siksi naukuminen ei sinne ehkä kuulunut. Soitin ovikelloa ja hetken päästä rouva tuli avaamaan. Ennenkuin ehdin aloittaa huolella valmistellun ranskankielisen lauseeni, miksi soitan ovikelloa, kissa syöksyi ohitseni kotiinsa. Luultavasti kissa pitää meitä tästä lähtien ovikellon soittajinaan. Ellei nyt sitten huomannut, että sitä voisi ehkä itsekin soittaa (ainakin, jos palveluskunta ei reagoi tarpeeksi ripeästi), pieni täsmähyppy, niin ovikello kilahtaa.
Talossa asuu myös koiria, joita silloin tällöin näkee menossa tai tulossa ulkoilemaan. Oikein mukavia ja siistejä koiria, hiukan nuuhkaisevat, siinä kaikki.  Joskus on pientä epäsiisteyttä ollut rapussa huolimattomien emäntien tai isäntien taholta. Luultavasti se koira, joka kakkaa kadulle juuri meidän rapun ulko-oven kohdalla, ei kuitenkaan  asu meidän  rapussa. Ensin ajattelimme, että omistaja on joku, joka on riidoissa meidän talon gardienin kanssa, mutta gardien ei asu meidän rapussa. Mutta jos ei kuitenkaan uskalla kakata gardienin rapun kohdalla? Tai sitten on riidoissa jonkun meidän rapun asukkaan kanssa tai ei vaan pidä meistä jostain syystä. Kaikki koirat eivät ole kovin hyvin hoidetun näköisiä ja omistajat tuntuvat kohtelevan niitä välinpitämättömästi tai  kärsimättömästi. Raahaavat ne muuten golfkentällekin.

Pallon siirtelyä myrskytuulessa

Olimme ilmoittautuneet suurin toivein seuran viikoittaiseen golfkisaan St Endreoliin. Ei, ei suinkaan palkinto- tai edes arpajaispullo mielessä, vaan aurinkoinen ulkoilupäivä kauniissa maisemissa ja hyvässä seurassa odotti. Tiesimme kentän olevan  täydellisesti meidän taitojen ja suorituskyvyn yläpuolella, mutta arvelimme nauttivamme kunnon  kevätilmasta. Pettymys oli melkoinen, kun saavuimme perille (ilman eksymisiä) ja tajusimme, kuinka tuulista ja kylmää oli, auringonpaisteesta huolimatta. Tiistain Biot-päivän innoittamina olimme tavallisuudesta poiketen  lähteneet matkaan aika kevyin varustein, joten ensimmäiseksi pro-shoppiin ja kunnon pipot päähän sekä vielä Kipalle pitkähihainen pusero kerrospukeutumiseen. Henkalla oli onneksi 2 tuulipuseroa mukana, molemmat päälle ja pipo korville.  Järjestävä taho lupasi lainata huovan golfauton penkille, mutta muistettiin, että onhan meillä itselläkin autossa piknik-huopa (kiitos muinoisen työnantajan, joululahja viime vuosituhannelta) ja leviteltiin se penkille parhaan kykymme mukaan, eväskassi painoksi ja  niine hyvineen matkaan. Puuskittainen tuuli tuhosi senkin vähän, mihin pelissä olisimme kyenneet, yhdellä greenillä 2 aivan rauhallisesti pitkään ollutta palloa sinkoutuivat tuulenpuuskassa, golfaajat arvaavat kyllä, minne, eli bunkkeriin. Tuuli ei iskenyt vain palloihin, vaan itse pelaajiin, pystyssä pysyttiin, mutta sivuaskelia kyllä nähtiin. Pallot sentään yleensä lyönnin jälkeen löytyivät hiukan kauempaa, eli lähempää lippua, vaikka tuuli niitä toikin taaksepäin. Golf-auton paikalla pysyminen varmistettiin asettamalla kivenmurikka pyörien taakse, ei muuten tainnut olla ensimmäinen kerta kun konstia käytettiin.  Katkeavat oksat jo hiukan huolestuttivat enemmän, pysyvätkö puut pystyssä. Nähtiin yksi kaatunut puu, mutta oliko se juuri nyt kaatunut, ei tietoa. Joka tapauksessa, bogipisteiden "häpeäraja" sai meille aivan uuden sisällön. Mutta maisevat ovat hienot, ruoka oli hyvää, seura loistavaa ja onnellisesti pääsimme takaisin Nizzaan. Lupauksia toki tehtiin, ei koskaan enää St Endreolia, mutta ei pidä olla turhan toiveikas.