Lattessa ostoksilla

Sadepäivä, eli siis sopiva ostospäivä. Suunta  Italian puolelle, johan tässä tuli sillit ja perunat syötyä ja parman kinkku ja parmesan maistuisi. Olimme lukeneet teiden sortumista ja kiinni olevista teistä, mutta emme kovin  tarkasti. Matkalla nähtiinkin sortumia ja päivittelimme ylipäätänsä asutusta pitkin vuorenrinteitä, pihan nurkalta on pudotusta ja kiipeäminen jyrkänteitä ylös (myös alas) koettelee voimia. Monesta kohtaa lähtee pienet kapeat jyrkät portaat ylös, huimaa pelkkä ajatuskin niiden kulkemisesta. Mentonissa suuntasimme kohti Italiaa rantatietä, mutta siellä tulikin stoppi. Heti rajan jälkeen kun piti mennä Latteen päin olikin tie poikki, sortuma tukki koko tien. Emme jääneet tutkimaan sortumia sen tarkemmin, vaan ajoimme moottoritien kautta pitäen alkuperäissuunnitelmasta kiinni.
Ostimme kinkkua, parmesania ja pastaa sekä heräteostona lammasrullan, jonka paistamme viikonlopuksi. Toki myös juomia, joitakin säilykepurkkeja, hedelmiä ja vihanneksia, hiukan makeita herkkuja sekä terveellisiä pähkinöitä. Kaupassa törmäsimme, kuinkas muuten, suomalaiseen nuoreen naiseen piemontelaisen poikaystävän kanssa. Kehuskelimme Piemonten viinejä ja muutenkin mukavaa seutua. Nuori nainen arvosti italialaisen keittiön jopa paremmaksi kuin ranskalaisen, yksinkertaista, maukasta, hyvistä raaka-aineista. Me nyökyttelimme, muistimme aikoinaan kolmannella Italian matkallamme vihdoinkin saaneemme kunnon sapuskaa, kiitos milanolaisen tuttavan. Hyvin on syöty sen jälkeenkin, jotenkin lämmöllä muistuu mieleen Albassa vuosia sitten syöty pasta, johon tarjoilija ehdotti päälle valkoista tryffeliä. En oikeasti tiennyt, mitä ehdotus piti sisällään, mutta osasin sanoa "Si" ja hyvää oli. Toinen meistä maksoi laskun.  Ero keittiöissä onkin siinä, että Ranskasta muistamme ne kerrat, jolloin olemme saaneet huonoa ruokaa.  Myöntää täytyy, että myös gourmet-ruoka maistuu meille. Matka moottoritietä takaisin kotiin kaatosateessa, ja huomasimme, ettemme ostaneet lainkaan leipää. Toinen meistä siis kotona boulangeriihin, ja vaikka se ei todellakaan ole kaukana, likomärkänä kotiin. Mutta juuri nyt näkyy valoilmiö Nizzan taivaalla, aurinko paistaa pilvien lomasta. Huomenna olisi petanki päivä, että saas nähdä.

Korvapuusti

Tänään on syöty silliä ja perunaa, ja kaapista löytyy lisää tuttuja tuotteita, välttämättömiä, kuten Domino-keksit, mannaryynit ja sitruunapippuri. Sitruunapippuria veimme aikoinaan Suomesta tuliaisiksi Wieniin, kun tuttavapariskunta Suomessa käydessään oppi pitämään siitä yleismausteena, joka sopii liki kaikkeen, tietysti etenkin  kalaan. Rivieran suomalaiset jo ehkä  arvaavat, missä on käyty, eli Antibesisissa pohjoismaisia tuotteita myyvässä kaupassa. Erittän sympaattinen paikka, ja nettisivuilta kannattaa katsoa, mikä milloinkin on ajankohtaista. Juotiin kahvit ja syötiin tuoreet maittavat korvapuustit. Läheisellä aukiolla on parkkipaikkoja. Me jätimme automme uuteen parkkihalliin, jossa oli kovasti tilaa, vain muutamia autoja. Emme viipyneet kauan, mutta parkkimaksu oli lähes 10 euroa, joka on posketon hinta vähän yli tunnista. Kävelymatka kauppaan parkkihallista ei ole pitkä, ja matkalla tuli sitten ostettua muutakin ruokaa, kuten sardiinisäilykkeitä sardiinikaupasta (ovat muuten todella hyviä sardiineja, la belle iloise).
Vaikka periaatteemme onkin "maassa maan tavalla" (tämä ehdottomasti ei koske perinnemakkaroita), kotoisat tuotteet ja tarvikkeet ovat mukava lisä. Viikonloppuna olimmekin yrittäneet syödä  ranskalaisittain, Mouans-Sartouxissa aukion reunalla on mukava brasseria Cafe-Terrasse, jossa tuntuu aina olevan asiakkaita. Söimme alkuun ostereita, jotka olivat erinomaisia, tuli ihan Virginien osterit mieleen,  ja pääruuaksi merianturaa.  Viereisiin pöytiin menneet annokset näyttivät nekin hyviltä ja runsailta. Söimme vielä jälkiruuaksi jäätelöpallot. Tänään menemme Latteen ostamaan proschiuttoa, parmesaania, tuorepastaa ja vihanneksia ehkä italialaista viiniäkin. Satalee, joten eipä ole muutakaan tekemistä ja golfkin on peruttu. Lounaalle olisi mahtunut kaksi, mutta on ollut huikan outo olo vatsassa ja toista päivää vähällä ruoalla niin ei uskaltanut. Ehkä pasta sopii illalla. 

Mimosat kukkivat

Tammikuun lopulla alkaa mimosan kukinta-aika, eri lajikkeet kukkivat hiukan eri aikaan. Sateet olivat runsaat, on ollut suhteellisen lämmintä, ja nyt auringon paistaessa mimosat puhkeavat kukkaan. Mandelieussa oli vuoden ensimmäinen seuran peli torstaina, ja siellä ensimmäiset mimosat olivat kukassa. Mimosa-festivaaleja vietetään eri puolilla Rivieraa, Mandelieun "La Fete du Mimosas" kestää peräti 2 viikkoa 14.-23.2, eli karnevaaliaikaan. Muutamia vuosia sitten teimme autoretken "La Route du Mimosa", Grassesta Bormes-les-Mimosasiin, n. 100 km. Mielenkiintoinen reitti, mimosat ja kauniit maisemat, pieniä kyliä ja alkuperäisasutusta. Itse asiassa niin mukava reitti, että päätimme parin viikon päästä tehdä uuden retken sille alueelle. Mukaankin mahtuu, matkalta löytyy varmasti lounaspaikka ja voi tehdä pienen kävelykierroksen, rumalla ilmallahan matkaan ei lähdetä.

Old Course ei ollut lainkaan niin märkä kun pelkäsimme, ja tulostaso nousi korkeaksi. Pilvinen sää, hiukan sadetta, joka loppui pian. Pieni sade ei lainkaan häirinnyt, ja hyvä lounas yhdistettynä loistavaan peliseuraan teki päivästä todella onnistuneen, joten suuri kiitos järjestäjille, jotka näkevät paljon  vaivaa pelien järjestämiseksi. On  mukavaa pelata vaihtelevasti eri kentillä, ja toisia meistä kilpailu, joka ei kuitenkaan ole liian vakavamielinen, todella kannustaa yrittämään parastaan. Ja jos tulos ei riitä palkinnoille, voi aina onnistaa arvonnassa. Ensi kerralla lähdemme molemmat pelaamaan, nyt Kipa oli yksin ja liftasi naapurin kyydillä, mistä myös suuret kiitokset, pelipäivä on aina niin jännittävä, että ranskalainen liikenne on hyvä kokea vain matkustajana.

Tänään oli  petankin vuoro, aurinko paistoi todella lämpimästi ja meitä oli parikymmentä ylläpitämässä tätä perinnettä. Osa porukasta suuntasi jonnekin syömään, me päätimme mennä tavalliseen tapaan  kotiin, mutta matkalla pysäkille kysyin, onko nälkä. Vastaus oli kaksiääninen kyllä, ja niinpä menimme mekin syömään, vanhaan tuttuun Marliniin sataman itäreunalla. Siellä meidät jo tunnettiinkin, emmekä pettyneet tälläkään kertaa Aioli on siellä perjantaisin tapana, kuten monessa muussakin paikassa, ja se oli oikein hyvä. Nälkäisinä söimme alkuruuatkin, ja toinen meistä vielä jälkiruuankin, vaikkei enää  nälkä ollutkaan. Hintataso on ehkä hivenen korkea, Aioli 19€, mutta paikka on meistä jotenkin kodikas ja ulkonakin voi syödä, aurinko paistoi todella lämpimästi.

Sadetta pidetään

Koko kuukausi odotettiin, että päästään taas golfaamaan ja muutenkin ulkoilemaan. Viime tiistai olikin sitten  hyvä päivä, ja käveltiin kahvilatapaamiseen rantakatua pitkin. Keskiviikko oli myös hyvä päivä, normaali kävelyretki. Torstaina lähdettiin kohti Grande Bastidea aikaisin aamupimeässä, ja Promenadilla tuli ensimmäiset sadepisarat. Muutkin tulivat toiveikkaina paikalle, mutta sade yltyi ja tuntui vähän kylmältäkin ja erittäin märältä. Kysyttiin toimistossa, pelataanko tänään ja vastaus oli "Bien sur!"  Aemmin oli jo saatu tieto, että autolla ei kentälle pääse. Joskus täällä on kärryjen käyttökin pannassa. Toinen isompi ryhmä valui paikalle ja he lähtivät pelaamaan. Me pohdimme tilannetta ja päätimme pysyä poissa kentältä. Päätös oli onnistunut, sillä  sade yltyi. Seurauksena näillä seuduilla on ollut maanvyörymiä ja mm. tie Isola 2000 on ollut poikki, hiihtoturistit jäivät sinne saarroksiin. Televisiossa näytettiin myös kuva autosta, joka oli jäänyt rotkon reunalle tien sorruttua joidenkin putkien varaan, kuljettaja oli onneksi pelastunut, en tiedä miten, sillä auto näytti milloin tahansa kellahtavan rotkoon.
Me tultiin kotiin ja kokki ryhtyi keittelemään pot-au-feu tä. Lihakeittoa riittää nyt ainakin maanantaihin asti.
Tänään päivittelimme vihanneskauppiaamme kanssa säätä hakiessani aamupäivällä tomaatteja ja hedelmiä eikä illan patongin hakumatka sujunut yhtään kuivemmissa merkeissä. Sadetta on luvattu huomiseksi ja vielä maanantaiksi, sitten auringon pitäisi palata. Emme enää ihmettele, että ranskalaiset eläkeläiset suuntaavat talven viettoon Martiniquelle.

Korvatulpat eli takaisin Nizzassa

Lentäminen ei välttämättä ole hauskaa. Aikaisia lähtöjä, jonotusta ja odotusta kentillä, myöhästymisiä. On siinä hyvät puolensakin. Koska kännyköitä ei saa käyttää, säästyy kanssamatkustajien edellisillan bilekuvauksilta, leikkausalin kauhukertomuksilta ja muilta lasten korville sopimattomilta jutuilta, jotka aamujunassa eivät sovi kenekään korville. Lentokoneessa voi rauhassa syventyä lukemiseen, nukkumiseen tai mietiskelyyn. Paitsi ei nyt sitten. Menomatkalla kotiin lueskelin Nizza- Munchen välillä lentoyhtiön asiakaslehteä, jossa ihmeekseni joku tottunut matkustaja kertoi ottavansa mukaansa aina kuulokkeet, jotta välttyisi takanaistuvien höpinöiltä. No, Munchenissä kone täyttyi ja alkoi olla suorastaan ahdasta koripalloilijan pituisen nuoren miehen taitellessa itsensä ikkunapaikalle kolmen rivissä. Etenkin, kun naapuri alkoi innokkaan seurustelun pari penkkiä taempana istuvien nuorten naisten kanssa. Ei, kyse ei ollut alkoholista, seuranpito sujui ihan kokiksen voimin. Valokuvia otettiin, juoruiltiinkin. Toinen meistä kuorsasi käytäväpaikalla ja minä siinä välissä sitten mietiskelin syntyjä syviä. Lopulta sain kakaistua kysymyksen: oletteko te jollain luokkaretkellä vai? Vastaus oli, että pelimatkalla. Päätin liittää korvatulpat lentomatkojen vakiovarustukseen.
Valitettavasti vaan en muistanut päätöstä, kun lähdimme Helsingistä takaisin. Kone ei ollut täynnä, mutta se tuntui olevan täynnä. Italialaisia. Nuoria urheilullisia naisia. Ehkä olivat tavanneet suomalaisia nuoria miehiä. Emme ymmärrä italiaa. Jotain todella hauskaa kuitenkin oli tapahtunut, ja oleellinen sana oli "bello". Sitä toisteltiin eri muodoissa matkien jonkun ääntämystä. Onneksi lähdön jälkeen tarjottiin pieni aamupala, ja tytöt ottivat nokkaunet sen jälkeen, kuten mekin. Mutta sitten hauskojen tapahtumien kertaus taas alkoi. Kaiken lisäksi takanani istui italialaisen koripalloilijan pituinen nuori nainen, joka seurusteli joka suuntaan potkien samalla penkkiäni.
Mielessä on käynyt, että minusta on yksinkertaisesti tullut vanha. En muista aiemmin kanssamatkustajien hörinöiden häirinneen, ja  olen sentään  joskus tullut  perjantain iltakoneella Lontoosta, Frankfurtista tai Kööpenhaminasta Helsinkiin. Näissä koneissa aikoinaan  työpaikkajuorut eikun siis liikesalaisuudet vaihtoivat kovaäänisesti penkkiriviä. Muuten on ollut hiljaista. Mutta kiltit lentoyhtiöt, älkää ikinä salliko kännyköiden käyttöä lentokoneessa. Ja jakakaa meille korvatulppia.